Opettavaiset sadut
Hanhiemon
satuja ja Eläintarinoita ovat 1600-luvun loppupuolella julkaistuja
satukokoelmia. Hanhiemon satuja-kokoelman kirjoitti ranskalainen
Charles Perrault ja se julkaistiin vuonna 1697. Eläintarinoita
julkaistiin yhteensä 12 eri kirjassa, jotka sisälsivät yhteensä
239 faabelia. Kokoelma, jonka luin sisältää faabeleita useista eri
kirjoista. Eläintarinat kirjoitti Perrault'n tavoin ranskalainen
Jean de La Fontaine. Viimeinen La Fontainen Eläintarinoita-kirja
julkaistiin 1694.
Charles
Perrault ja La Fontaine elivät klassismin tyylisuunnan aikana.
Perrault eli 75-vuotiaaksi (1628-1703) ja La Fontaine 73-vuotiaaksi
(1621-95). La Fontaine oli 1700-luvun Ranskan kuuluisin faabeleiden
kirjoittaja ja hän onkin erityisesti faabeleistaan tunnettu.
Perrault'n Hanhiemon sadut ovat hänen kuuluisimmat teoksensa.
Klassismin
aikana antiikkia pidettiin esikuvana ja useat Perrault'n ja La
Fontainen tarinoista ovatkin peräisin antiikista. La Fontaine
kirjoitti Aisopoksen faabeleista omia versioitaan. La Fontainen
sanotaan noudattaneen klassismin sääntöjä vain aiheen
käsittelytavan kannalta ja faabeleiden sisällöt olivat
vastakkaisia klassismin sääntöjen kanssa. Hän myös keskitti ja
loi selkeitä ja tiiviitä ilmaisuja ja asetelmia eläinten välille.
Faabeleiden sisältämät opetukset ovat ristiriidassa klassismin
kanssa. Myös Perrault'n sadut olivat peräisin antiikista.
Punahilkka perustuu osittain erääseen myyttiin Kronoksesta.
Hanhiemon
sadut ovat noin 10 sivun mittaisia satuja, joiden lopussa on muutaman
rivin opetus tarinaan liittyen. Mukana on myös pari faabelia kuten
Saapasjalka-kissa ja Punahilkka. Eläintarinat ovat puolestaan
lyhyitä faabeleita. Niiden jälkeen ei ole opetusta, vaan lukijan
pitää itse tulkita opetus tekstistä. Hanhiemon satuja-kirjan
ensimmäinen satu on Punahilkka. Siinä tyttö nimeltään Punahilkka
on viemässä ruokaa sairaalle isoäidilleen. Susi, joka ei ole
syönyt kolmeen päivään haluaa syödä tytön, mutta ei halua
tehdä sitä julkisella paikalla. Susi meneekin ensiksi isoäidin
luo, missä susi syö isoäidin kokonaisena ja käy itse sänkyyn
esittämään isoäitiä. Susi saa tytön sänkyyn, jossa susi sitten
syö Punahilkankin. Opetuksena on, että lapset eivät saa jäädä
kuulemaan, kun oudot sedät puhuvat heille. Saduissa on harvoin
onnellinen loppu. Useat sadut ovat raakoja sisällöltään eikä
niitä voisi lukea lapsille ainakaan nykypäivänä, esimerkiksi
Siniparta-sadussa Siniparta niminen rikas aristokraatti murhaa
vaimojaan ja tarina sisältää paljon verta ja Metsän nukkuva
prinsessa-sadussa kuningatar syö ihmisiä, myös lapsia.
Eläintarinoita-kirja, jonka luin sisälsi 56 lyhyttä faabelia.
Susi ja
koira tarinassa nälkäinen susi ja pulska koira tapaavat. Susi
huomaa koiran kaulassa kiinni olevan hihnan ja päättää, että
nälkäisenä ja vapaana on parempi olla kuin hihnassa vaikka
saisikin ruokaa. Opetuksena on, että vapautta ei saa ikinä vaihtaa
mukavuuteen tai rahalliseen hyötyyn. Sirkka ja muurhainen-tarinan
opetuksena on, että kova työ ja tulevaisuuden suunnittelu
palkitaan. Sirkka on tanssinut ja laulanut koko kesän kun taas
muurahainen on kerännyt ruokaa talvea varten. Talven tullessa sirkka
pyytää ruokaa muurahaiselta, jotta ei kuolisi. Muurahainen
kuitenkin kehottaa sirkkaa tanssimaan talvenkin, koska se on sirkan
mielestä niin hauskaa.
Hanhiemon
tarinat ovat vieläkin suosittuja vaikkakin niitä on ajan mittaan
muutettu. 1800-luvulla romantiikan tyylisuunnan seurauksena
mielenkiinto satuihin palautui. Grimmin veljekset kirjoittivat
Perrault'n satuja uusiksi. Grimmien Punahilkka päättyy siten, että
Punahilkka ja isoäiti pelastuvat metsästäjän tappaessa suden.
Loppu on siis päinvastainen Perrault'n loppuun, jossa Punahilkka ja
isoäiti syödään. Joistakin Hanhiemon tarinoista on myös tehty
1900-luvulla Disney-animaatioelokuvia, joista ehkä tunnetuimpana
Tuhkimo. Nykypäivänä luetut Hanhiemon tarinat eivät ole raakoja
ja verisiä ja niissä on usein onnellinen loppu. La Fontainen
Eläintarinoita ei ole muunneltu vaan ne on säästetty melko
samanlaisina.
Joistakin
La Fontainen tarinoista oli mielestäni vaikea löytää opetusta ja
tarinat olivat lyhyitä eivätkä sen takia mielenkiintoisia.
Hanhiemon sadut olivat kiinnostavaa lukemista, sillä vaikka olinkin
lukenut niitä ennen, nämä olivat alkuperäisiä ja siten hieman
erilaisia tarinoita. Opetukset olivat myös helposti esillä.
Lähteet:
http://www.jyu.fi/taiku/aikajana/kirjallisuus/ki_ba_fontaine.htm
